Ei auta sano nauta

Olen parin viime viikon aikana tutkinut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa Ei auta sano nauta -keräyskilpailun tekstejä ja kuunnellut arkistoon tallennettuja karjankutsuja. Miksi? Ensimmäinen tutkimusartikkelini käsittelee karjankutsuja kielimuotona ja varsinkin niiden prosodisia elementtejä osana monilajista viestintää.

Toisekseen tutkimukseni tämä osa pohjustaa myöhempää tutkimusta, jossa tarkastelen sitä, miten tuotantoeläimille tänä päivänä viestitään. Arkistomateriaali tarjoaa hyvän ja valaisevan tausta-aineiston, johon itse keräämääni aineistoa voi verrata.

Mitä arkistosta löytyy?

Ei auta sano nauta -aineisto on huikean kiinnostava. Tämä aineisto saatiin, kun Maaseudun Sivistysliitto ja Suomalaisen Kirjallisuuden seura järjestivät vuonna 2004 kirjoituskilpailun lehmästä. Keräykseen saattoi osallistua joko omilla lehmäaiheisilla muisteluilla tai kaunokirjallisilla teksteillä.

Aiheen merkittävyydestä kertoo jotain se, että kilpailu tuotti keräyshistorian suurimman määrän vastauksia, 2962 kirjoitusta. Se on noin kymmenkertainen määrä tavanomaiseen kutsukeräykseen verrattuna.

Ensimmäisenä päivänä arkistoon mennessäni sain eteeni kolme laatikkoa, joihin mahtuu kuhunkin noin riisi A4-paperia. ”Onpas tässä aineistoa”, sanoin. Kävi ilmi, että pöydällä oli vain ensimmäiset 3 laatikkoa, ja laatikkoja oli 16 lisää. Materiaalia lehmämuistoista on aivan tajuttoman paljon.

Eikä materiaalia todellakaan ole mitenkään kaluttu loppuun. Taija Kaarlenkaski on tutkinut sitä väitöstutkimuksessaan Kertomuksia lehmästä: tutkimus ihmisen ja kotieläimen kulttuurisen suhteen rakentumisesta (2012) ja monissa sitä seuranneissa artikkeleissaan, mutta niihin Kaarlenkaski kertoo lukeneensa n. 500 tekstiä, joista on ottanut perusteellisempaan tutkimukseensa 146 tekstiä (ks. esim. Kaarlenkaski 2014). Valtaosa teksteistä on siis itse asiassa tarkemmin tutkimatta. Itse olen rämpinyt läpi nyt n. 180 tekstiä ja aion jatkaa vielä jonkin verran.

Mitä aineisto kertoo?

Ei auta sano nauta -aineisto on, kuten sanottua, huikean hyvä. Siinä on hauskoja tekstejä, erinomaisia kertojia ja koskettavia ihmiskohtaloita. Itseäni kiinnostaa aineistossa erityisesti ihmisen ja lehmän välinen vuorovaikutus ja kommunikointi, mutta laajemmin koko se kulttuurihistoriallinen kehys, johon tuo vuorovaikutus asettuu.

Kenties itselleni suurin oivallus on ollut koko sen hurjan muutoksen hahmottaminen, joka lehmänpidossa on tapahtunut kirjoittajien elämän aikana: aineisto kattaa aikajanan omavaraistaloudesta rakennemuutoksen kautta tehomaatalouteen ja monien mainitsemiin EU:n keltaisiin korvalätkiin. Tämä valtava kulttuurinmuutos tulee esiin moniäänisesti ja vakuuttavasti.

Yleensä muutos on herättänyt haikeuden tunteita – vanha elämä on muuttunut, kylät ovat tyhjentyneet. Siinä missä joka tönössä oli aiemmin yksi tai kaksi lehmää, nyt lehmät ovat keskittyneet suuriin tiloihin ja lehmänpito on koneistunut:

”Siitäpä se alkoi sitten kehitys mennä eteenpäin meidänkin navetassa. Rakennettiin uusi navetta. Luovuttiin sioista, lampaista, kanoista. Tuli putkilypsimet ja ruokinta-automaatti. karjaa alettiin lisätä ja jalostaa karjantarkkailun avulla. Lehmistä tuli sarvipäitä tuotantoyksikköjä.” (SKS KRA, Nauta, 110.)

 Aiemmin lehmä edusti ennen kaikkea omavaraisuutta:

”Mielessäni teen kunniaa Reippaalle, pienelle sitkeälle Lapinlehmälle, sillä sehän se oli, ja sen ansiosta lapsikatras selvisi yli ankaran pula-ajan yhdenkään yskinnästä huolimatta menehtyvän keuhkotautiin. Se oli saavutus, kun siihen aikaan Pohjanmaalla lentävä keuhkotauti niitti kokonaisia perheitä.” (SKS KRA, Nauta, 5.)

Karjankutsut

Aineistossa on runsaasti mainintoja myös kommunikoinnista lehmien kanssa, myös karjankutsuista. Tämä taitavan kertojan kirjoittama katkelma on erityisen vaikuttava:

”Kutsuessaan karjaa, mummon vanheneva naisen olemus resonoi hämäläisen luonnon ja maatilan rakennusten kanssa. Hän tuntui uppoutuvan itsetiedostamattomaan tilaan, jossa hän sulautui suuremman kokonaisuuden käyttöön. Huuto oli jotain paljon enemmän, kuin vain pelkkä karjan hoitoon kuuluva yksityiskohta. Mummoni kutsuhuuto sai sointinsa ikävästä, pettymyksistä, vanhenevan naisen elämän taakasta ja ehkä joskus kuulaana kesäiltana silkasta olemisen riemustakin. Huuto ei rikkonut hiljaisuutta, sillä se oli luontevuudessaan sukua luonnon perusäänille, kuten kaakkurin tai piekanan huudolle. Samaa perusikävää olen kuullut kansanlauluissa, itkuvirsissä, joikuissa ja gregoriaanisessa kirkkolaulussa.” (SKS KRA, Nauta, 130.)

Tässä vain pintaraapaisu tähän upeaan aineistoon – kerron lisää myöhemmin.

Lähteet

Kaarlenkaski, Taija 2014: Communicating with the Cow: Human-Animal Interaction in Written Narratives. Teoksessa The Semiotics of Animal Representations, BRILL, 2014.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Ei auta sano nauta ‑kilpakeruu (Nauta).