Viime viikolla tutkimusryhmämme kokoontui Tammisaaren Boxiin kevätseminaariin. Puhuimme tutkimuksestamme ja kehittelimme uutta. Kokeilimme myös yhteiskirjoittamista ajatusten jäsentämisen ja ideoinnin keinona. Tässä yksi kirjoituksistamme – se alkaa mielenkumouksesta ja päätyy ötököiden ja kehomielenkumouksen kautta slow livingiin! Kuten näette, mukana on kattavasti kaikkien tutkijoidemme teemoja. Yhteiskirjoittaminen onkin hyvä tapa päästä sisälle erilaisiin ajatteluntapoihin, joita edustamme.

Mielenkumous

Onko matka mielenkumoukseen käsillä?

Mistä tietää, että mielenkumous tapahtuu?

Vai täytyykö tietää mielenkumous?

Voiko mielen kumota? Voiko ”aivopestä” pois länsimaalaisen, kolonialistisen katseen?

Eikö kirjoittaminen ole osa tätä väkivaltaista perintöä?

Voiko hetken vangita kirjaimilla?

Voiko vapautua kirjoittamalla? Kuka minut vapauttaa? Mikä olen?

Tietämätön, voimaton, turhautunut, kesken.

Alussa, lopussa, kesken. Minne menossa ja minkä takia?

Mielenkumous on tärkeä asia ja hyvä sana. Miten siihen tosiaan voisi päästä? Voisiko siihenkin päästä huuhtomalla pois myös antroposentrismin ja yrittämällä olla toinen, nisäkäs, elävä olento muiden joukossa? Siten, että kirjoittaa ne puuttuvat eläimet metsään, jotka metsäkeskustelu häivyttää? Kirjoitetaan toisella tavalla. Stibbe ihannoi ’new nature writingia’, joka luo aitoja yhteyksiä luontoon. Ehkä sen kautta on mahdollista vapautua länsimaalaisesta, kolonialistisesta katseesta? Tonin puutarhassa on miljardi pieneliötä ja ötökkää, jotka elävät hänen kanssaan. Ja mustarastaita. Ehkä niiden olentous on osa vapautta? Eivät vain me ja meidän tarpeemme vaan myös he? Jos katsoisi toiseen suuntaan?

Tsiiirp. Tsiirp. Minä todella rakastan tätä. Minä, en minä, Hanna, vaan minä, minä lintu, nisäkäs, hyttynen, minä Luoja, minä maailmankaikkeuden tietoisuus, minä pieni, minä ykseys, minä moninaisuus. Minä mielenkumous. Vai kehomielenkumous, jos ei kehoa voi erottaa mielestä? Mutta totta, minä olen niin väsynyt kirjoittamaan, mutta olen myös väsynyt puhumiseen, niin hemmetin viisaan esittämiseen. Mitä jos rupeaisin/rupeaisimme esittämään lintuja tai hyttysiä? [Seuraava lause jo ehti kadota mielestä ennen kuin sain sen paperille.]

Kirjoittaminen tosiaankin on osa tätä väkivaltaista perintöä. [Ai niin, nyt muistin, mitä halusin vielä kirjoittaa.] Ennallistaminen – puhumme soiden ja metsien ennallistamisesta, mutta olen miettinyt myös ihmisten ennallistamista. Miten ihmistä oltiin ennen teollista vallankumousta? Sitä ei kai sittenkään enää voi ennallistaa, vai voiko? Mutta nykymielen, nykyihmisen toden totta voisi kumota.

Mielenkumousliike. Mielenkumousharjoitukset. Mielenkumousmeditaatio. Monet meditaatiota harjoittavat tosin jo ovat kumonneet mielensa (voiman)… Mielenkumouksessa on voimaa, tenhoa, ytyä…

Hmm…

                          Rohkaistuin suvannon jälkeen.

Olen kapinoinut itseäni vastaan, sitä vastaan, miten minut kehystettiin. Irtosin raameista, enkä ole suostunut uusiin, ainakaan vielä. Eivät nimittäin vakuuta.

Yliopisto ei näytä mielenkumousliikettä edistävän.

Ja sitten olen liiaksi kahden maailman välissä vain omavaraistumiseen. Minusta ei tule omavaraista, kuten ei kenestäkään muustakaan. Mielenkumousliike ei voi koostua yksilöistä. Sen täytyy olla me-liike.

Me teemme sen.                  Me voisimme ennallistaa ihmisen mielen. Rakastan tätä ajatusta. Että jotenkin voisimme palata siihen elämisen tahtiin, joka oli ennen teollista vallankumousta. Että olisimme enemmän yhtä luonnon kanssa emmekä vain panna sille kampoihin. Että hidastaisimme todella. Että olisi pimeyttä ja hämärää, vaikka en niistä pidäkään. Että ei aina tarvitsisi juosta jonnekin, paikasta toiseen. Miksi joka hetki täytyy olla täynnä? Mikä paniikki koko ajan on? Jos ei koko ajan tehdä jotain, maailma muka kaatuu. Jos on slow food ja slow gardening niin miksi ei slow life?

Y E S

S L O W   L I F E

                          S

                                                    L

                                                                              O

                                                                                                        W

W W W W W W W W W

Karkalissa rakastan juuri pimeyttä.

Mutta en uskalla mennä metsään tai kävelylle silloin,

en ainakaan yksin.

Hei, luodaan uudet raamit

(jos ei vielä uusia taivaita

ja uutta maata)

uudet raamit, jotain uutta meille

ja kaikille meille, jotka väsyivät