Olen nyt saanut ensimmäisen tutkimukseni osan, vanhojen karjankutsujen tutkimisen, jonkinlaiseen välipäätökseen. Tiedän nyt aika paljon siitä, miten ja miksi kotieläimiä ennen kutsuttiin ja mikä kaikki vaikutti kutsumiseen.

Esitän, että suomalaiset karjankutsut olivat holistisesti, monella tavalla viestivä kielimuoto, joka oli muokattu nimenomaan eläimille (oletettavasti) ymmärrettäväksi. Käytössä oli niin melodia, intonaatio, äänensävyt, toisto, eleet, helpotettu lauserakenne, indeksimäiset merkit (interjektiot, vihellykset, muut äänet) kuin interjektioiden fonologiset erikoisuudetkin. Lisäksi viestinnän apuna käytettiin materiaalisia objekteja, kuten leipää, suolaa ja vitsoja, joiden avulla lehmiä joskus ajettiin ja eläimiä houkuteltiin.

Kenties yksi kysymys on jäänyt hieman vähemmälle mietinnälle: mitä melodia tekee noiden viestinnän ulottuvuuksien joukossa? Miksi karjankutsut olivat usein nimenomaan lauluja?

Syitä on monia. Yksi ilmeisin on tietysti kuuluvuus. Laulu yleensäkin on helpompi saada kuuluvaksi ja kantavaksi. Lisäksi karjankutsuissa on usein tietynlainen, erikoinen, läpitunkeva ja korkea lauluintonaatio, jolla ääni saatiin kantamaan jopa kilometrien päähän. Tämä oli tarpeen, koska 1900-luvun alkupuolella lehmät laidunsivat usein vapaana metsälaitumilla ja kaukana olevilla luonnonniityillä, joista ne oli saatava illalla kotiin. Aineistossani on kertomuksia siitä, että karjankutsu kuului tyynellä säällä kilometrien päähän – yhden kertomuksen mukaan jopa 12 kilometrin päähän. (Luonnonakustiikasta ja sen vaikutuksesta karjakutsulauluun on muuten Ruotsissa tehty kiinnostava tutkimus, ja viitteen löydätte tekstin lopusta.)

Melodian lisäksi auttoi huikkaavuuteen myös karjankutsuissa käytettyjen fraasien lyhentäminen interjektioiksi – oli helpompi huikata kotvetsee kuin kotiin vettä see!

Melodia auttoi myös kutsua pysymään samanlaisena ja siksi ihmisille ja eläimille tunnistettavana ja muistettavana. Kutsun tätä tässä meemisyydeksi. Tällä en viittaa internetmeemeihin vaan Richard Dawkinsin ajatukseen meemeistä kulttuurisen evoluution yksiköinä: ne olivat jotakin, joka tarttui ja levisi. Melodia ja musiikillinen muoto sai karjankutsulaulut leviämään kutsujalta toiselle. Suomenkielisessä suomessa tunnettiin lehmille suunnattuja kutsuja kenties 4–5 päätyyppiä, ja aineistossani näkyy myös niiden sekoittumista kiinnostavalla tavalla.

Yksi tärkeä piirre, joka saadaan laulun avulla tehokkaasti mukaan, on rytmi. Karjankutsuissa rytmin ja tempon avulla luodaan tehokkaasti viestivyyttä ja tunnelmaa: eläimiä houkutellaan, hoputetaan ja kannustetaan rytmin avulla. Kaukaa lauletut karjankutsut ovat usein hitaampia ja tunnelmallisia. Kun karjankellon ääni kuultiin tai lehmät tulivat näkyviin, siirryttiin nopearytmisempään tai tempoltaan nopeampaan lauluun. Lampaiden ja vasikoiden kutsut ovat tempoltaan nopeampia hoputuksia, usein myös sävelkorkeudeltaan korkeampia, joskus intonaatioltaan helliä. Näiden kaikkien piirteiden avulla houkuteltiin vasikoita ja lampaita tulemaan.

Rytmi on yksi tärkeimmistä karjankutsujen paralingvistisistä (ei suoranaisesti kielellisistä mutta mukana tulevista) piirteistä, ja se yhdistyy suoraan kehoon. Meillä kaikilla on sydän ja sen syke. Surullinen tai apaattinen syke on musiikissa hyvin hidas (largo), kiihtynyt tai innokas nopea. Rauhallisen onnellinen syke on kävelytahtinen (andante), innokas nopeampi (allegro ’iloinen’). Musiikissa tempolla ja rytmillä ilmaistaan hyvin kehollisia tunteita ja tuntemuksia. Myös toisto on karjankutsuissa ja viestinnässä kehollinen, mimeettinen keino, joka ilmentää jatkuvuutta ja käynnissä oloa: toimintaa jatketaan, kunnes se tuottaa tuloksen. Laulua lauletaan tai huikataan uudestaan ja uudestaan.

Rytmiä voi toki olla ilman melodiaakin – myös sanoissa on rytmi – mutta melodia ja rytmi ovat musiikin tärkeimpiä osia. Entäpä muut musiikilliset muuttujat, sointiväri ja harmonia? Sointiväriä karjankutsuissa on äänenmuodostukseen liittyvä intonaatio ja myös vaihteleva äänensävy, jolla eläimiä houkutellaan. Niihin sisältyy myös paljon lepertelyä ja hellittelyä, ja toisaalta myös hätistyksissä on aivan toisenlainen äänensävy. Melodia kantaa aina mukanaan vihjeitä harmoniasta, mutta monet suomalaiset karjankutsut eivät ole kovin tonaalisia. Ne eivät oikein sovi sävellajiajatteluun tai edes molli-duuriharmoniaan. On joitain poikkeuksia, jotka ovat esimerkiksi selvästi mollissa, mutta muuten tonaalisuus on epäselvää ja säveltasot voivat hyvinkin muuttua paljon laulettaessa. Monesti karjankutsu loppuu laskevaan musiikilliseen eleeseen, mutta mikä intervalli on, vaihtelee paljon laulukerrasta toiseen.

Vielä yksi elementti, joka liittyy laulamiseen ja melodiaan, on kauneus. Annan Johnson (1980) puhuu ruotsalaisten karjankutsujen yhteydessä pyrkimyksestä kauneuteen; karjanhoitajat koristelivat juustomuottinsa ja haravansa, mikseivät siis myös laulujaan, työvälineitään, melismoilla ja muilla koristeilla. Suomalainen karjankutsu ei ole yhtä koristeltua, mutta meilläkin on viitteitä siitä, että kutsulla pyrittiin myös kauneuteen tai haluttiin tehdä vaikutus.

Yksi laulaja muistelee: ”Se niin komeasti vielä kaiku, ne nauroki mulle monta kertaa, että het koko kylä kuuloo kun se siuttaa, leikilläni huusin kovempaa vielä kun olis tarvinnukkaan! (Tampereen yliopiston kansanperinteen arkisto  Y/08109, Alajärvi, 1978, nainen 63.)

Toinen laulaja kuvailee luonnonakustiikan aikaan saamaa tunnetta: ”Tuli sellanen tunne että niinku metänranta tuolla niinku jonkun kilometrin päässä väreili”. (Tampereen yliopiston kansanperinteen arkisto AK/3219, Alajärvi 1974, nainen 56.)

Lähteet ja lisälukemista:

Ruotsalaiset karjankutsut ja mm. kauneus:

Anna Johnson (1980): Kapitel 3. ”Sången i skogen – skogen i sången” Om fäbodarnas musik. [Song in forest – forest in song. About shephards’ music.’] In Ling, Jan, Gunnar Ternhag & Märta Ramsten (eds): Folkmusik boken. Stockholm: Förlaget Prisma. s. 66–103.

Luonnonakustiikka ja kuuluvuus:

Stomberg, Isak & Tiderman-Österberg, Jennie (2021). Duets with nature : How natural acoustics affect the experience of performing Nordic herding music in outdoor settings. AAWM Music and Nature, 1, 11–67. https://doi.org/10.5281/zenodo.5608379

Rytmi:

Jääskeläinen, Anni 2016: Leikki-, laulu- ja rallatussanat: mitä, mistä, missä ja miksi? – Puhe ja Kieli 2016/2, 97–122.

Interjektiot ja lauserakenteet karjankutsuissa:

Jääskeläinen, Anni 2021. Eläinten omat sanat: Eläimille suunnatut interjektiot ihmisen ja eläimen vuorovaikutuksen osina. Teoksessa Kieli ja eläin: Vuorovaikutusta ja kielioppia monilajisissa yhteisöissä. Peltola, R., Jääskeläinen, A. & Harjunpää, K. (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, s. 133–184.