Olin 8.9.2026 Lahdessa Luontofoorumi 2026 -tapahtumassa. Se oli mittava ja hienosti järjestetty tilaisuus. Ohjelma puheineen ja paneeleineen herätti kaikenlaisia tunteita, joihin kuului paitsi vihaa (projektin yleistunne, joka herää monesta asiasta), myös toiveikkuutta siitä havainnosta, että luonnon monimuotoisuuden suojelemiseen on toden teolla herätty ja että asialle oikeasti halutaan tehdä jotakin.

Oudoksuin kuitenkin puheiden kohdalla sitä, miten itsestään selvästi ja neuvottelematta ihminen ja luonto erotetaan toisistaan. Ihminen ei koskaan ole osa luontoa ja oikeasti kuulu luontoon, vaan hän on sille vastavoima tai sitten ihminen voi mennä pistäytymään luontoon, joka on jokin paikka jossain muualla, vaikkapa saadakseen terveyshyötyjä. Kuitenkin monille alkuperäiskansoille on aivan ilmeistä, että ei ole olemassa mitään luontoa ilman ihmistä vaan ihminen on luontoa. Voimmeko muka mennä itsemme ulkopuolelle? Voimmeko tuhota osia itsestämme ilman että itse kärsimme?

Luontofoorumin käpylehmiä. Kuva: Antti Sihlman.

Kirjoitin muistiin esimerkiksi kiteytyksen, josta tuntui tulevan foorumin tunnuslause: ”Luonto tarvitsee tilaa. Ihminen tarvitsee luontoa.” Haluaisinkin muotoilla tuon paremmin esimerkiksi näin: ”Muu luonto tarvitsee tilaa, joka sille kuuluu, ja ihminen tarvitsee muuta luontoa.”

Kuva: Tommi Mattila.

Yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa eläintutkimuksessa (human–animal studies) on otettu jo aikaa sitten käyttöön erilaisia muotoiluja, joilla koetetaan purkaa ihmisen ja eläimen erontekoa, koska halutaan tehdä selväksi, että ihminen on tietenkin yksi eläimistä. Niinpä käytetään termejä, kuten ihminen ja muut eläimet, muunlajiset eläimet, toisen- tai toislajiset eläimet tai vaikkapa vain muunlajiset ilman eläimet-osaa.

Samaan tapaan olisi kai syytä sanoa ihminen ja muu luonto tai mieluummin puhua pelkän luonnon sijaan jostakin, joka tekee selväksi, että ihminen ei ole siitä erillinen – mikä olisi sopiva termi, on vielä etsinnässä.

Myös posthumanistisessa tutkimuksessa on esitetty ajatus, että ei haluta erottaa luontoa ja kulttuuria, koska kulttuuri ei voi olla irrallaan luonnosta, ja puhutaan ne yhdistäen luontokulttuureista (naturecultures). Käsite tulee Donna Harawaylta. Mutta en ole varma, tekeekö myöskään luontokulttuuri käsitteenä ihan selväksi sen, että ihminen on totisesti luontoa, ei vain kulttuuria.

Kuunnellessani puheita aloin pohtia, mitä luonto itse asiassa tarkoitti Luontofoorumin puheenvuoroissa. Selvästi kyseessä oli jokin muu kuin ihminen ja rakennettu ympäristö – jokin näiden ulkopuolelle jäävä eli sikäli negaatio. Ekolingvistiikka on kielentutkimuksen haara, joka koettaa purkaa muun elonkirjon kannalta haitallisia kielellisiä käytänteitä. Ekolingvistitutkija Ilona Herlin onkin jo jonkin verran tutkinut juuri luonto-sanan eräitä käyttöjä ja merkityksiä (Herlin 2024). Hän nostaa esille kaksi päämerkitystä: luonto paikkana ja luonto systeeminä. Nämä molemmat tulivat esille Luontofoorumin puheenvuoroissa, mutta kenties tuo paikkamerkitys oli näkyvämpi. Toinen esille tullut merkitys oli resurssi: luonto on jokin ihmisen käytettävä, jopa silloin, kun haetaan luonnosta terveysvaikutuksia. Se on paikkanakin jotakin, jonne mennään saamaan jotakin.

Olemme siis – kenties peruuttamattomasti – joutuneet siihen surulliseen tilaan, että muu luonto on erotettu ihmisen ulkopuolelle joksikin paikaksi ja resurssiksi, ja se osaltaan mahdollistaa luonnonvarojen ja muun luonnon hyväksikäytön. Jos ihminen todella ymmärtäisi olevansa osa samaa kokonaisuutta, emme ehkä sahaisi omaa oksaa altamme yhtä suurella teholla. Mutta tilanne on valitettavasti tämä: olemme erottaneet itsemme muusta luonnosta kielellisesti ja käsitteellisesti.

Mietittäväksi jää, onko tuota haitallista käsitteistystä mahdollista muuttaa ja voiko suhteemme muuhun luontoon eli koko elonkirjoon ja miksei elottomaankin luontoon olla sellainen, että näkisimme itsemme todella yhdeksi sen kanssa.

Tässä linkki toiseen tekstiini eläin-käsitteen purkamisesta:

Lähteet:

Herlin, Ilona 2024: Luonnon rajoja etsimässä: Mitä luontoon kuuluu ja miten luontoon pääsee? – Sananjalka 66 (1) s. 80–103. https://doi.org/10.30673/sja.144506.

Vihelmaa, Ella 2021: ”Muut eläimet”: Toislajisia, toisenlajisia, muunlajisia? Teoksessa Peltola, Rea, Jääskeläinen, Anni & Harjunpää, Katariina (toim.) Kieli ja eläin: Vuorovaikutusta ja kielioppia monilajisissa yhteisöissä, s. 31–37.  Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Linkki kirjaan: https://oa.finlit.fi/books/e/10.21435/skst.1474